Kuoppia polulla

Vaikka kansanedustaja Susanna Koski käytännössä tuhosi uransa tällä lauseella: "Kaikilla meillä on kuule rajoitteita", siinä on silti vinha perä. Ei tosin ehkä ihan sellainen mihin Koski halusi viitata. Tästä syystä ei ole myöskään kaikenkattavia sijoitusvinkkejä tai jokaiselle sopivaa tapaa ylläpitää taloutta tasapainossa.

Kuuntelin (kuuntelen kirjoja kävelyllä, kauppareissuilla ja työmatkoilla) Julia Thurénin kirjan Kaikki rahasta. Julia kertoo kirjassaan monista syistä, miksi rahankäyttöön oli vaikea saada järkeä ja miksi sijoittamisen aloittaminen hänellä kesti. Yhtenä syynä hän mainitsee 90-luvun lamakauden. Kuinka -87 syntyneenä hän eli lapsuutensa pahimman lamakauden keskellä ja vaikka perheellä ei ollutkaan varsinaisesti mistään pulaa, rahasta puhuminen oli tabu ja lama painosti aikakautta. Julia itse on valmistunut opiskeluistaan suoraan nousukauteen, jolloin rahaa käytettiin ilman sen tarkempaa suunnittelua, koska suunta oli vain ylöspäin. Silloin ei ollut enää tarvetta pohtia tylsiä talousjuttuja.

Itse sain kasvaa lapsuuteni ennen tuota lamaa. En muista, että kenenkään vanhempia olisi ollut työttömänä vaikka kotiäitejä olikin jonkinverran. Oli täysin päivänselvää, että töitä oli tarjolla jo heti peruskoulun jälkeen ja tie parempiin rahoihin kävi koulutuksen kautta. Itse valitsin kauppaoppilaitoksen ja siellä opiskelin atk-merkonomiksi.

Aikaisemmat vuosikurssit vietiin käsistä. Jokainen työllistyi käytännössä jo ennen valmistumistaan ja usein suoraan harjoittelupaikkaansa. Kunnes koitti minun toinen opiskeluvuoteni. Yhtäkkiä koko talous pysähtyi, ihmisiä irtisanottiin ja meidän luokkamme oli ensimmäinen, jolle ei järjestetty lainkaan työssaoppimisjaksoa. Koska yksikään firma ei tarjonnut harjoittelupaikkoja. Minun luokkani valmistui työttömäksi. Pojista suurin osa meni armeijaan, tytöt ottivat mitä tahansa työtä saivat vastaan, jäivät työttömyystuelle tai hakivat jatko-opiskeluun. Perheeni ei järjestänyt minulle valmistumisjuhlia eikä kotona ollut mitään puhetta siitä, miten tästä eteenpäin. Korkeakouluun hakeminen ei tullut edes mieleeni, eivätkä pelkän kansakoulun käyneet vanhempani sitä ehdottaneet.

Hain työpaikkaa kiertämällä yrityksissä ovelta ovelle ja lopulta sain asiakaspalvelutyötä pelihallista. Jonkin ajan päästä vaihdoin päivätöihin ja toimin siivoojana. Palkkani oli huonopi kuin mitä olin saanut kesätöissä kaupan kassana 16-vuotiaana. Oli jännä fiilis, kun siivosin Nokian tuotekehityksen tiloissa entisen koulukaverini toimistohuonetta. Hän oli valmistunut kaksi vuotta minua aikaisemmin ja oli esitellyt luokalleni atk-linjaa siinä kohtaa kun valinnan tekeminen oli ajankohtaista. Emme tienneet, mitä olisimme sanoneet toisillemme.

Jos olisin syntynyt 2 vuotta aikaisemmin, olisi tilanteeni ollut täysin erilainen. Tai 4 vuotta myöhemmin, jolloin olisin valmistunut koulusta talouden noustessa uuteen kasvuun. Nyt menetin valmistumisen jälkeen 5 kriittistä vuotta tehden nk. hanttihommia. Ei niin että siivoojan, asiakaspalvelijan tai myöhemmin pakkaajan työssäni olisi sinänsä mitään vikaa. Maailma vain muutti elämäni suunnan pelkän syntymävuoteni takia.

Ihmiset tuntuvat usein ajattelevan, että he ovat onnistuneet saavutuksissaan omaa ansiotaan ja ne, joilla ei ole mennyt yhtä hyvin ovat itse syyllisiä epäonneensa. Ja jossain määrin se toki onkin näin. Elämällä vain on tapana heittää eteemme myös sellaisia asioita, joita emme voi ohittaa ja joiden seurauksia emme pysty ennustamaan. Voimme vain tehdä parhaamme ja yrittää selvitä mahdollisimman pienin vaurioin. Minulle se tarkoitti minkä vain työn vastaanottamista koulutuksestani huolimatta. Toiselle se tarkoitti työttömyystuelle jäämistä ja oikean työpaikan odottamista. Jälkikäteen katsottuna tuo toinen vaihtoehto oli ehkä järkevämpi uran kannalta.

Se, että on jossain kohtaa saanut huono käden ei kuitenkaan ole mikään elinikäinen tuomio. Aina on mahdollista yrittää parantaa asemaansa ja usein se tapahtuu taloudellisen tilanteen kautta. Pienistäkin puroista voi säästää ja sijoittaminen on erityisen tärkeää silloin, jos ei omasta työstään saa merkittävää tuloa. Pitää antaa rahan työskennellä puolestaan. Ja tulevaisuuteen pitää varautua, koska vaikka juuri nyt menisi hyvin, ei koskaan tiedä, mitä kulman takana on odottamassa.

Miten erilailla lama sitten vaikutti minun ja Julian elämiin? Julia koki, että laman takia hän eli taloudellisessa pimennossa ja rahataidot jäivät oppimatta. Minä taas opin elämään hyvin säästeliäästi enkä pidä isoa palkkaa itsearvona. Opin pitämään yllä puskuria. It-kuplan aikana sijoitin optiorahani indeksirahastoon. Ja kun palkkani vihdoin nousi, minulta jäi tämä ylijäämä säästöön. Koska iso palkka ei ole minulle niin tärkeä kuin itse työ, päädyin kouluttautumaan uudelleen matalapalkka-alalle. Minulla oli tähän varaa aikaisempien valintojeni vuoksi. Lama toi minuun myös uskon siitä, että olen itse oman talouteni herra ja ainoa johon voin luottaa on oma varautumiseni pahan päivän varalle.

Kaikkien tiellä on joskus kuoppia, isompia tai pienenmpiä. Emme aina voi vaikuttaa olosuhteisiimme, mutta voimme vaikuttaa siihen, mitä niistä opimme ja miten käytämme oppimaamme hyödyksemme.