Yksilö ja yhteiskunta

Espanjassa keräännyttiin lauantai-iltana parvekkeille antamaan aplodeja maan terveydenhuollon henkilökunnalle. Meillä suomessa tuetaan terveydenhuollon ammattilaisten jaksamista monin huomionosoituksin. Esimerkiksi Kovanen tarvoaa alennusta taksimatkoista ja Opel antaa autoja ilmaiseksi lainaan kuukaudeksi. Kun koulujen ja päiväkotien sulkemista hetken suunniteltiin, tarkoitus oli, että vain kriittisten alojen työntekijät voisivat viedä pienet lapsensa hoitoon, vanhemmat kun tarvitaan työpaikoille.

Näin sairaanhoitajan näkökannalta on tietysti ihan kiva kun huomioidaan, mutta totuus on, ettei tätä pandemiaa voiteta minun työpanoksellani. Jo pelkästään meillä sairaalassa on merkittävä määrä työntekijöitä, joita ei kriisipuheissa muisteta, mutta jotka ovat korvaamattomia hoidon takaamiseksi. Pyörä pysähtyy, ellei meillä ole riittävää määrää laitoshuoltajia ja -apulaisia, välinehuoltajia, keittäjiä, logistikkoja, farmaseutteja, lääkintävahtimestareita, huoltomiehiä, teknikkoja, sihteereitä, fyssareita, it-henkilöstöä, laborantteja, mekaanikkoja, jätteenkäsittelijöitä...  lista on loputon.

Hoitajat ja lääkärit eivät tekisi sairaalassa paljon mitään, jos meille ei tulisi juoksevaa vettä, jos sähköt olisivat alhaalla tai jätehuolto ei toimisi. Henkilökunnan lisäksi myös potilaat nääntyisivät ilman ruokahuoltoa, eikä meillä ole tarvikkeita jos logistiikka sakkaa. Hengityskoneesta ei ole hyötyä ilman sairalakaasuja eikä potilaita siirrettäisi ilman toimivia hissejä. Olisimme totaalisessa pulassa ilman elintarvikealan työntekijöitä tai ilman kunnallistekniikkaa puhumattakaan siitä, jos jäisimme ilman lukuisista erilaisia tarvikkeita valmistavien tuotantolaitosten ja näiden tarvikkeiden kuljetuksista vastaavien henkilöiden työpanosta. Me emme pääsisi töihin ilman joukkoliikennettä, emmekä voisi pitää yhteyttä kotona odottaviin lapsiimme ilman puhelinoperaattoreita.

Ihmiskuntaa ei pelasta koronalta lääkereiden tai hoitajien armeijat vaan se, että meillä on yhteiskunta jossa työ tehdään yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen.

Ei ole urheutta sanoa, että minä en välitä vaikka saisin koronan. Joskushan täältä on kuitenkin lähdettävä. Sillä jos sairastut, voit sairastua vakavasti. Urheutta on olla soittamatta ambulanssia siinä kohtaa, kun oma hengitys ei enää kulje, jos valintasi oli olla välittämättä. Saatat nimittäin viedä paikan joltain toiselta, joka teki kaikkensa ollakseen sairastumatta. Urheutta on myös pestä kädet saippualla ja välttää liikkumista yleisillä paikoilla, jos se ei ole välttämätöntä. Urheutta on kotikoulun pitäminen ja lautapelien pelaaminen jälkikasvun kanssa sen sijaan että lähetetään heidät ulos kavereiden kanssa. Urheutta on mennä kassalle tai ajovuoroon töihin. Hoitaa oma osuutensa, jotta yhteiskunta ei pysähtyisi.

Paljon on puhuttu koronatesteistä ja siitä, ettei testauskapasiteetti riitä kaikille. Miksi testataan? Jos panoksesi työpaikalla on välttämätön ja halutaan varmistaa, että et tartuta muita. Milloin ei testata? Jos voit jokatapauksessa jäädä kotiin ja välttää kontakteja ihmisiin, jotka saattaisit tartuttaa. Testiä ei tarvita sairauden hoitamista varten. Hoito on oireen mukaista ja sairaalaan ei mennä vain siksi että on saanut tartunnan.

Hoitajia ei tarvita sairaalaan vain koronapotilaiden tehohoitoa varten. Meidät tarvitaan paikalle niitä kaikkia potilaita varten, jotka muutenkin tulisivat. Teho-osasto on usein täynnä ihan normaalinakin päivänä, umpisuolet tulehtuvat, verisuonet kalkkeutuvat, krooniset sairaudet vaativat huomiota ja äkilliset tapaturmat toimenpiteitä niinkuin tähänkin asti. Jokainen voi huolehtia osaltaan resurssien riittämisestä sillä, ettei tuo tartuntaa kotiin baarista ja levitä sitä pallokentällä edelleen naapurin perheeseen. En minä pelkää saavani tartuntaa koronapotilaalta, pelkään saavani sen sinulta, joka nautit lapin hiihtokeskuksessa "etätyölomastasi" ja tulet hoidettavakseni rinteessä murtuneen jalkasi vuoksi. Enkä minä pelkää sairastumista, pelkään levittäväni viruksen välinehuoltajalle, jonka lapsella on sydänsairaus tai bussikuskille, jota ilman en pääse työpaikalleni.

Jos me haluamme elää yhteiskunnassa, emme voi tehdä valintoja pelkästään yksilöinä. Edes silloin, kun päättäjät epäröivät eivätkä anna selkeitä ohjeita.